Mun rinnassa painaa ahdistus, suru ja ikävä. Inhoan sitä tunnetta, tuntuu kuin kaatuisin kaiken kivun alle samantien.
Toinen on niin kaukana. Olen vasta nyt tajunnut, miten paljon todella kaipaan tyttöystävääni. Miten paljon hän todella minulle merkitsee. Miten paljon rakastan häntä. .. Olen tajunnut sen ja typerästi nyt, kun hän on niin kaukana.
Olemme sopineet näkevämme torstaina. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa! "Katsotaan mitä tästä tulee" soi korvissani ja yritän olla onnellinen nyt edes siitä, että hän lupasi tavata minut. Kaikki toivo kuitenkin luhistuu sisälläni koko ajan enemmän ja enemmän. Kauniit sanat ja muistot irvailevat minulle hetki hetkeltä rumemmin ja minä teen kuolemaa sisältä.
Minä olen pahoillani, tämän ei pitänyt mennä näin. Yritetään vielä vähän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti