Juupaseipäshukkauskuolema.

Hei,

en olekaan aikoihin kirjoittanut tänne. Asiat on tapahtuneet niin nopeasti, etten ihan tajuakkaan. Tyttöystäväni  muutti siis samaan kaupunkiin viikko sitten ja sen jälkeen olemme nukkuneet yhdessä kaikki yöt, yhtä lukuunottamatta. Se on tuntunut hyvältä, olen ollut onnellinen ja tyytyväinen. Janoan olla hänen vieressään ja minulla on siinä turvallinen olla. Jostakin syystä, Luoja sen tietää, ahdistun kuitenkin nopeasti ja tuntuu, että on väärin olla hänen lähellään tietämättä, mitä todella haluan. Olenko tässä vain siksi, että siinä on hyvä olla? Koska nukkuminen ja hiljaa oleminen ei tee kipeää? Koska olen tottunut olemaan? Koska todella rakastan? .. Miksi ahdistun ja epäröin?

Olen käynyt perheasianneuvottelussa nyt toisen kerran. Oli uuvuttavaa, mutta toisaalta helpottavaa puhua asioista jälleen kerran. Huomasin, että olen enemmän liemessä, kuin uskoinkaan. Olen hukannut tunteeni ja nyt pääni on täyttänyt negatiiviset ajatukset ja epäröinti. Se tuntuu pahalta ja epäreilulta tyttöystävääni kohtaan. Tekisin mitä tahansa, jotta voisin vannoa ja tuntea sitä samaa rakkautta, mitä tunsin vaikkapa puoli vuotta sitten. Tekisin mitä tahansa, jotta olo hänen seurassaan ei tuntuisi niin ahdistavalta ja väärältä, kuin nyt. En kuitenkaan vielä tiedä, miten pääsen näistä ajatuksista eroon ja mikä pahinta - mihin ne vievät? Ajatus siitä, että emme enää ole yhdessä, tuntuu pahalta. Ajatus siitä, että olemme yhdessä, ... tuntuu pahalta.

Perheneuvonnassa minulle sanottiin, että nyt on se hetki kun molempien tulisi uskaltaa antaa aikaa ja tilaa tälle suhteelle ja sen kehittymiselle. Asioita ei voi eikä saa hoputtaa, niin niistä ei tule mitään. Tuntuu pelottavalta olla yksin ja näkemättä toista (vaikka en tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa, se väljyys siis...). Tiedän vain sen, että kun olen hänen kanssaan, en pelkää ja minulla on hyvä olla. Jossakin kohdin se epäröinti tulee ja siitä en pidä. Kaikki epäröivät joskus, se on totta ja normaaliakin jopa. Mutta minun epäröintini on tuntuu olevan jatkuvaa ja lähes kokoaikaista - se ei ole enää hyvä.

Minä haluaisin, että asiat olisivat niinkuin ennen. Miksi ne eivät ole? Miksi tämä ei tunnu enää samalta, kuin ennen?

Tunnit.

Tapasimme tänään tyttöystäväni kanssa.

Puhuimme ja itkimme monta tuntia. Puhuimme ja nauroimme monta tuntia. Suutelimme ja halasimme. Vetäydyimme pois.

Minulla on rauhallinen olo juuri nyt, kaikesta huolimatta. Sain sanottua kaikki ne asiat, mitkä mieltäni ovat painaneet ja sain kerrottua mikä ja miksi minua ahdistaa. Myös tyttöystäväni sai sanottua miten hän on kokenut tilanteet ja asiat ja vaikka puhuminen teki kipeää, se myös vapautti.

Minusta tuntuu, että kaikki selviää. Me tapaamme vielä.

"Kyllähän ne menneisyyden kriisit nousee pintaan..."

..niinpä.

Kävin eilen perheasiankeskuksessa, kun sain sen peruutusajan. Jännitin aivan suunnattomasti sinne menoa, mutta tiesin sen olevan vain hyvästä. Ensin en  meinannut löytää perille ja ovet turvalukkoineen ja ovikelloineen tuntuivat karmivilta. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja astelin kolkkoon koppihissiin ja suuntasin vastaanotolle.

Ensi alkuun tuntui jotenkin typerältä kirjautua asiakkaaksi. Täytin siis lomakkeen ja siihen tiedot,  kuka olen ja miksi olen hakeutunut paikalle. Itku tuli jo paperia täyttäessä: minun täytyi rastittaa syy, miksi olen tulossa asiakkaaksi ja valintoja sai tehdä vain yhden. Valitsin kommunikointikyvyn puutteen, ristiriidat ja ... mitähän siinä vielä oli? Jokatapauksessa, tuntui pahalta. Sen jälkeen tukihenkilöni tuli hakemaan minut huoneeseen ja pääsin istumaan pehmeään nojatuoliin.

Minä itkin. Ja puhuin. Ja itkin. ... Ja puhuin ja itkin. Puhuin ja itkin niin kauan, että parkkiaika ylittyi. (Luojan kiitos, en saanut sakkoja.) Itkin niin paljon, että päätäni särki. Lopulta kuitenkin hymyilin ja tiesin, että asiat selviävät.

Illalla tapasin vielä siskoani pannarin merkeissä. Kerroin hänelle tilanteesta tyttöystäväni kanssa ja hän halasi ja sanoi kaiken järjestyvän tavalla tai toisella. "Kaikki järjestyy ja sen jälkeen elämä jatkuu." Tiesin sen olevan totta, sillä pikkusiskoni on uskomattoman vahva ja viisas. Hänen lapsuudenystävänsä, yksi parhaimmista, hyppäsi reilu kuukausi sitten kalliolta kuolemaan. Se tekee kipeää ja se sattuu.. Mutta elämä jatkuu.

Huomenna on tapaaminen, minua jännittää.

Ikävästä.

Kirjoitin sinulle runonkin, jo muutama päivä sitten. Keskiviikkona.

Ellunis, Annas.

Rakas,
anna minulle anteeksi,
että olen heikko
ja hukkunut epävarmuuteen

Kaipaan sinua,
enkä edes enempää,
enkä vähempää kuin
eniten ikinä

Odota minua,
pyydän hiljaa
ja rukoilen
"aika, aja meidät yhteen"

Minä tahdon olla sinun.

Sinä olet niin kaukana.

Mun rinnassa painaa ahdistus, suru ja ikävä. Inhoan sitä tunnetta, tuntuu kuin kaatuisin kaiken kivun alle samantien.

Toinen on niin kaukana. Olen vasta nyt tajunnut, miten paljon todella kaipaan tyttöystävääni. Miten paljon hän todella minulle merkitsee. Miten paljon rakastan häntä. .. Olen tajunnut sen ja typerästi nyt, kun hän on niin kaukana.

Olemme sopineet näkevämme torstaina. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa! "Katsotaan mitä tästä tulee" soi korvissani ja yritän olla onnellinen nyt edes siitä, että hän lupasi tavata minut. Kaikki toivo kuitenkin luhistuu sisälläni koko ajan enemmän ja enemmän. Kauniit sanat ja muistot irvailevat minulle hetki hetkeltä rumemmin ja minä teen kuolemaa sisältä.

Minä olen pahoillani, tämän ei pitänyt mennä näin. Yritetään vielä vähän?

Raamatusta seuraava.?

Hain eilen postista kirjan. Olin jossakin vaiheessa eksynyt hakemaan tietoa ja ajatuksia siitä, mitä päässäni todella tapahtuu. Luin muutaman positiivisen kommentin ko. kirjasta ja enempää pohtimatta tilasin sen itselleni. Odotin sen saapumista kuin kuuta nousevaa ja eilen sain viimein hakea omani pois.

Aloitin kirjan lukemisen eilen illalla. Luin sitä pitkään ja hartaasti, ilolla ja riemulla, mutta samalla syvällä haikeudella: tätähän tämä on, tätä minä pelkään! Tunnistin itseni kirjan esimerkkihenkilöistä (Juha tässä moi!) ja ahmin kirjaa sivu sivulta eteenpäin. Luettuani monta sivua, totesin että kirja on hyvä, ellei jopa upea! Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta minä sain siitä paljon apua ja tukea. Tunsin, etten todellakaan ole ainut joka pohtii juurikin niitä asioita kuin pohdin.! Aamulla herättyäni luin kirjan loppuun, tein siinä olleita tehtäviä ja harjoitteita ja heräsin uuteen aamuun aivan eri tavalla. Tunne siitä, että asiat selviävät ja meillä todella voi olla yhteinen tulevaisuus tyttöystäväni kanssa, oli vahvempi kuin aikoihin ja tästä rohkaistuneena soitin hänelle...

Keskutelu meni juuri niinkuin ajattelin: minä yritin olla itkemättä, mutta itkin silti. Onnistuin kuitenkin välttämään hysteerisen valituksen ja purnauksen ja osasin selittää asiat niinkuin olin ne ajatellut. Sanoin, että minulla on vielä paljon työtä tehtävänä, mutta sanoin todella haluavani ratkaista asian. "Minä haluan jakaa elämäni sinun kanssasi."

Hetken juteltuamme ja itkettyämme sovimme, että tapaamme tulevan viikon torstaina. Toivon todella, että pääsen asiantuntija puheille tiistaina ja olen taas hetken lähempänä selvyyttä. En halua hoputtaa asiaa enkä halua hutkia ja kiirehtiä. "Tahdon tehdä tämän oikein, minä todella haluan sinut. .. ja eroon epävarmuudestani." Keskustelun jälkeen oloni oli vapaa ja tunsin olevani vahva. Kukaan ei vielä tiedä, miten tässä käy, mutta kesken en halua tätä retkeä jättää. Kyynelet silmissä uskalsin kuitenkin hymyillä. Ensimmäistä kertaa ja aidosti, moneen päivään.

Luoja minua tässä auttakoon. (Onhan hän ennenkin, uskoni ei ole loppu.)

Perkkari.

Sain äsken puhelun perheasianneuvonnasta. Otin yhteyttä perkkariin, koska tiedän etten jaksa kantaa tätä taakka yksin ja haluan puhua jollekin täysin ulkopuoliselle ihmiselle siitä, mitä käyn läpi. Toivon lujasti, että saisin ajan jo seuraavalle tiistaille. Julmaa toivoa, sillä tiedän että ko. aika olisi toiselta asiakkaalta jäänyt peruutusaika... Mieleni kuitenkin haluaa vapautta ja tuntuu, että sydän räjähtää ihan pian tästä piinasta. Haluan purkaa mieleni ja saada pääni selväksi.

Mitäpä jossittelun ikuinen piina.

Moi.

Minä olen tyttö, tai ehkä jopa nuori nainen. Olen 23 vuotta tallannut tässä maailmassa ja nyt tuntuu, että olen tullut elämäni tähän asti rankimpaan paikkaan: erosimme rakkaan tyttöystäväni kanssa kolme päivää sitten, mutta nyt jo tuntuu, että olen elänyt tässä tuskassa monta piinaavaa kuukautta. Minä en halunnut erota, minä halusin tauon. Ja yhä edelleen, ajatus siitä, että olemme eronneet, tuntuu järkyttävän pahalta. Ei siinä ole järkeä, ei se tunnu hyvältä. Minä en mitään muuta hyvää tunnekaan, kuin tyttöystäväni ja yhdessäolomme ja sen, että se toinen ihminen on elämässäni niin läsnä. Ja nyt, .. olen ajanut meidät eron partaalle.

En tiedä, milloin ero on totisinta totta: Ehkä siinä hetkessä, kun toinen parkaisee ahdistuneena "minusta ei ole tähän nyt!"? Silloin, kun toinen lähtee pois viimeisen halauksen ja suudelman jälkeen? Kun toinen sanoo koruja jakaessa että "ainahan voit tulla hakemaan tämän takaisin"? Silloin, kun Facebookista katoaa status "parisuhteessa"? Niin. Minulle erosta tuli (vastenmielisesti kyllä) totta silloin,  kun tyttöystäväni poisti parisuhdestatuksensa Facebookista. Minä itkin ja huusin ja kirosin kaiken: en minä halua olla eronnut, minä haluan hänet!

Nyt moni varmasti miettii, mitä ihmettä oikein vingun: jos kerta haluan hänet elämääni, miksi ihmeessä olemme erossa? Sitä minäkin mietin. Sisälläni on kuitenkin jokin epävarmuus ja ahdistus, joka on saanut vallan minusta. Minä en halua tätä, mutta nyt minun on pakko. Jos haluan, että suhteemme koskaan enää toimii, on minun uskallettava ottaa nyt aikalisä. Se ei poista rakkauttani ja välittämistä toista kohtaan eikä se vähennä haluani sitoutua häneen. Se on vain nyt minulle liikaa, epävarmuuden peikko.

Minä olen varmaankin ikuinen mitäpä jossittelija. Mitäpä jos teinkin väärin? Mitäpä jos tämä ei joskus toimikaan? Mitäpä jos en ole onnellinen? Mitäpä jos rikon hänet? Mitäpä jos hän rikkoo minut? Mitäpä ..tun josjosjos... Mitäpä jos (vaan lakkaisin pelkäämästä)?

Minä rakastan sinua, .. vaikka et sinä tänne eksy. Ehkä.