..niinpä.
Kävin eilen perheasiankeskuksessa, kun sain sen peruutusajan. Jännitin aivan suunnattomasti sinne menoa, mutta tiesin sen olevan vain hyvästä. Ensin en meinannut löytää perille ja ovet turvalukkoineen ja ovikelloineen tuntuivat karmivilta. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja astelin kolkkoon koppihissiin ja suuntasin vastaanotolle.
Ensi alkuun tuntui jotenkin typerältä kirjautua asiakkaaksi. Täytin siis lomakkeen ja siihen tiedot, kuka olen ja miksi olen hakeutunut paikalle. Itku tuli jo paperia täyttäessä: minun täytyi rastittaa syy, miksi olen tulossa asiakkaaksi ja valintoja sai tehdä vain yhden. Valitsin kommunikointikyvyn puutteen, ristiriidat ja ... mitähän siinä vielä oli? Jokatapauksessa, tuntui pahalta. Sen jälkeen tukihenkilöni tuli hakemaan minut huoneeseen ja pääsin istumaan pehmeään nojatuoliin.
Minä itkin. Ja puhuin. Ja itkin. ... Ja puhuin ja itkin. Puhuin ja itkin niin kauan, että parkkiaika ylittyi. (Luojan kiitos, en saanut sakkoja.) Itkin niin paljon, että päätäni särki. Lopulta kuitenkin hymyilin ja tiesin, että asiat selviävät.
Illalla tapasin vielä siskoani pannarin merkeissä. Kerroin hänelle tilanteesta tyttöystäväni kanssa ja hän halasi ja sanoi kaiken järjestyvän tavalla tai toisella. "Kaikki järjestyy ja sen jälkeen elämä jatkuu." Tiesin sen olevan totta, sillä pikkusiskoni on uskomattoman vahva ja viisas. Hänen lapsuudenystävänsä, yksi parhaimmista, hyppäsi reilu kuukausi sitten kalliolta kuolemaan. Se tekee kipeää ja se sattuu.. Mutta elämä jatkuu.
Huomenna on tapaaminen, minua jännittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti